Ei minulla ole oikeutta olla allapäin tai surumielinen. Tuntuu vain, että kaikki hajoaa käsiin ja omalla toiminnallani vain vauhditan sitä. Tietoisesti tai tietämättäni, en tiedä. 

Ajatteleeko muut vaimot, että miten asiat olisivat, jos ne olisi tehnyt toisin? Jos ei olisikaan menty naimisiin. Jos kosinta tulisi nyt, vastaisinko myöntävästi? Jos tuo toinen olisi joku muu, olisinko kirjoittamassa tätä? Vai onko kaikki vika sittenkin vain minussa itsessäni. Miksen voi tyytyä mihinkään, olla onnellinen siitä mitä on? Miksi valitan miehelle koko ajan kuinka hän tekee kaiken väärin? Laittoipa hän tiskit koneeseen tai ei, olen silti onneton. 

Haluaisin olla äiti. Minusta vain tuntuu, että olisin täysin kykenemätön siihen. Tulisin jälleen tuomituksi kaikista kasvatuksellisista virheistäni, enkä todellakaan olisi täydellinen äiti. En osaisi hehkua raskausaikana. Olisin vain entistä lihavampi ja rumempi. Vaikka tässä kymmenen vuoden aikana on pitänyt hyväksyä yksi elämän tosiaisa; minusta ei ikinä tule kaunista.

Uudenvuodenaattona baaritiskillä katselin kun joku mies piteli kiinni naisestaan. Hänen silmissään luki, että hänellä on maailman kaunein ja seksikkäin vaimo, muut olkoon kateudesta vihreitä. Minä en voi ikinä aiheuttaa miehelleni tuota samaa ylpeyden tunnetta. Hän ei voi ikinä kerskua kavereilleen kuinka kuuma vaimo hänellä on. Päinvastoin. Hän saa vain hävetä ja kadehtia tuota miestä baaritiskillä. 

Ja sitten se pelottavin ajatus; onko tämä sittenkin taas paluu menneisyyteen? Nieleeko masennuksen musta hirviö minut yhä uudelleen ja uudelleen?

Tämä tunne on kauhea. Kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Siihen aikaan kun romahdin ja hymyni piiloutui lumihankien alle. Luulen, että tämä nielee minut. Taas kerran. Aamut ovat pahimpia. En haluaisi nousta ylös. Se on vain jotain, mitä on tehtävä.

Kaikki on hyvin, noin niinkuin päällisin puolin. On mies, yhteinen koti ja tulevaisuus. Miksi minusta sitten tuntuu tältä? Voisiko joku repiä tämän kaiken paskan ulso minusta? Kaikki alkoi siitä koirajutusta. Sen jälkeen en ole ollut oma itseni. Olen vain miettinyt niitä sanoja ja kuinka epäonnistunut olen ihmisenä. Kuinka vastenmielinen ja inhottava.

Mistä aloittaisin... En tiedä minne kadotin sen miehen johon rakastuin. Mihin jäi ne pienet jokapäiväiset söpöilyt ja hellyydenosoitukset? Vielä hetki sitten kuulin useasti kuinka ihana ja söpö olen. Oli se sitten kuinka valhetta tahansa, tahtoisin kuulla niitä edelleen. Tiedän sen, ettei suhde voi pysyä yhtä vastarakastuneena ainiaan, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, ettenkö haluaisi sen pysyvän. Kaipaan sitä mitä silloin oli. Mihin se katosi ja kuinka löydän(mme) sen jälleen... Ja itse olen niin kyllästynyt pelkäämään. Olen aina pelännyt jonkun menettämistä tai kännisiä aikuisia. Kunpa en pelkäisi menettäväni rakkaintani. 

Olen myös kadottanut ne sallivat katseet, sen tunteen, että hän oikeasti haluaa minua. Olen kadottanut sen, että hän haluaisi minua niin paljon, ettei välittäisi onko aamulla aikainen herätys vai ei. Muutenkin, siitä on tullut jokin pakollinen paha, joka kuuluu suhteeseen. Rutiini. En sano, ettenkö nauttisi, pelkään vain hänen kyllästyneen.

Ja kun sanon hänelle, melkeinpä päivittäin, ettei hän enää välitä tai tykkää minusta, pelkään sen pian olevan totta. Vaikka heitänkin sen ilmoille puoliksi leikilläni, pelkään, että hän kyllästyy pian, kun en usko hänen tunteisiinsa. Entä jos epäilenkin omiani? Tuntuipa pahalta sanoa tuo ääneen. Rakastan häntä yli kaiken, enkä osaisi olla ilman, mutta välillä mietin, kuinka hänellä olisi helpompaa ilman minua. Tuntuu, että hajotan hänet tässä samalla. Tämä sekava mieleni tuhoaa minut, meidät ja hänet. En tahdo kaataa tätä kaikkea hänen niskaansa, mutta ei minulla ei ole muitakaan. Hän on ainoani ja aina kun mietin menettäväni hänet, kyyneleet kohoavat silmiini ja yritän vain piilottaa kaiken. Haluan pitää hänestä kiinni, vaikka otteeni vähitellen lipeääkin. Rakastan häntä. Kunpa hän tietäisi sen.

Enkä tahtoisi syyttää häntä kaikesta, enkä oikeastaan syytäkkään, vaan itseäni. Tunnen aivan järjetöntä syyllisyyttä, jos jonain päivänä saan häneltä ruusuja ja minä vain olen tällainen. En ansaitse häntä tai ketään muutakaan.

Ja miten tässä mielentilassa voisi suunnitella ensi kesän häitä? Ajatus siitä, että minä kosin ja hän suostui saa minut myös jotenkin syylliseksi. Entä jos hän ei haluakaan naimisiin, mutta ei vain kehdannut sanoa ei? Entä jos kihlaus tuli liian nopeasti? Ja kun asiaa oikein pyörittää päässään, en saa ikinä tietää, miltä se tuntuu, kun joku kosii minua. Koska kukaan ei halunnut kosia, vaan olin niin itsekäs ja kiireinen, etten voinut odottaa. 

Ja mitä häitä tässä edes suunnittelisi. Minulla ei tule ikinä olemaan varaa mihinkään, mitä häihini haluaisin. Aion mennä vain kerran naimisiin, ja haluaisin unelmahäät. Sellaisia en tule saamaan. Häät pidetään tylsässä ravintolassa, ja minä olen ruma morsian. Siis kaikkea muuta kuin mitä haluaisin. Mutta raha ratkaisee.

Vastapäisen ikkunan jouluvalo sammui. Menivät kai nukkumaan.

Kaikki on ollut niin hyvin. Elämä rullaa eteenpäin, välillä tuntuu etten edes pysy perässä. Kohta jo sanon tahdon, enkä tiedä mitä ajatella. Muutakuin että en kuulu sellaiseen valkoiseen pukuun. Mikään ei näytä ylläni kauniilta ja säteleivältä. Vyöryn lumipallona kohti alttaria, kompastun huntuun ja kukaan ei edes enää odotakkaan käytävän päässä. 

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ihastelemassa morsiuspukuja. Jokaisen pikkutytön unelmapäivä. En edes sovittanut vielä mitään, mutta itku meinasi silti tulla. Miten voisin ikinä laittaa mitään noin kaunista ylleni? 

Ja mistä tämä kriisi yhtäkkiä? Kesällä uskalsin jo kulkea hihattomissa paidoissa ja hameissa ilman sukkahousuja. Tunsin oikeasti, että näytin edes asteen verran siedettävältä. Nyt tekisi mieli taas tuttuun tapaan kääriytyä peiton alle, kuka minua edes kaipaisi. Ja tämä kaikki vain muutamien epäluuloisten sanojen vuoksi. Kukaan ei edes tiedä, kuinka paljon he loukkasivat.

Minusta ei kuulemma ole huolehtimaan edes koirasta. Miten minusta sitten olisi mihinkään muuhunkaan. Olen vain täysin kelvoton elämään tässä yhteiskunnassa. Itsekäs ja kykenemätön. 

Eikä kukaan edes ymmärrä kuinka kaipaan tuota koiraa. Luulevat, että olen jo unohtanut. Antaisin vaikka oikean käteni, jos joku kertoisi minulle minne tuo koira vietiin. Joka päivä mietin, missä se on ja haliiko kukaan sitä. Saako se enää herkkuja vai onko se vain tiukassa kurissa. Kukaan ei ymmärrä, että rakastan ja ikävöin. Kukaan ei ymmärrä.

Eikä kukaan ymmärrä, että pelkään rakastaa. Kaikki aina viedään pois. Tai ehkä olen kaikkien mielestä kykenemätön siihenkin. 

Niin kauan kuin saatan muistaa olen haaveillut prinsessahäistäni. Kauniista puvusta ja kävelystä alttarille. Kuinka tanssin kauniisti valssia ja loistan valokuvissa. Kunpa loistaisinkin. 

Voi kriisi! Tahtoisin niin olla kaunis. Kaunis. Edes kerran. Minun kuuluisi ajatella, että hän rakastaa minua koostani huolimatta. Tiedän, että rakastaa. Mutta jokin minussa silti edelleen tahtoisi olla se höyhenenkevyt. Niin pieni, lähes näkymätön. 

Vaikka ei sillä ole muille merkitystä. Se on minun ihan ikioma kriisini.

Ehkä se on epävarmuus. Epävarmuus meistä. En tiedä miksi, mutta välillä tulee aina olo, ettei hän rakastakaan, vaikka hän sanoo sen melkein päivittäin. Itse rakastan niin hulluna, etteivät mitkään sanat tai teot riitä kuvaamaan sitä. Ehkä olen vain epävarma omasta itsestäni. Välillä aina mietin, miksi hän rakastaa minua. Miten hän kykenee siihen? Ja sitten yritän katsoa peiliin ja nähdä saman mitä hän näkee. Minut.

Ehkä tämä kaikki mielipaha katoaa muutaman päivän päästä kun näen hänet. Minulla on vain niin ikävä, että järkikin sumenee.