En tiedä voiko oloani masennukseksi luokitella, en ole asian tiimoilta saanut itseäni lääkäriin asti. Vai onko tämä vain ylitsevuotavaa surumielisyyttä, huonoa onnea, pahoja päiviä ja ahdistusta rinnassa. Tosin en myöskään tiedä, että missä menee raja, milloin kaikki tämä luokitellaan masennukseksi. 

Itse ainakin alan olemaan kohtuullisen väsynyt tähän kaikkeen. Tunteet, joita koen, ovat pääasiassa negatiivisia. Toisinaan tuntuu, etten tunne mitään. Saan hysteerisiä itkukohtauksia, ahdistun jos tulee jotain velvollisuuksia, jotka pitää hoitaa. En iloitse mistään, hymyni ei ole oikea. En innostu enkä kiinnostu mistään. Teen joitain asioita, koska on pakko. 

En enää tiedä kuka olen ja minne kuulun. Asiani vaikuttavat varmasti ulospäin olevan hyvin; opiskelen, minulla on hieno asunto ja hymyilen aina kun tavataan. Mutta kun olen yksin, seuranani vain seinät, olen ahdistunut, surusilmäinen, kiukkuinen ja väsynyt. Voisin vain nukkua, päivät ovat niin pitkiä ja ahdistavia. 

Tulee aina parempia aikoja, tai ainakin parempia päiviä. Nyt niitä ei tosin ole tullut aikoihin. Jotenkin aina olen saanut itseni kiskottua ylös, mutta nyt tämä suo tuntuu jo niin pitkältä ja upottavalta, etten enää pysty siihen. Ja tätä kaikkea on siis kestänyt yli viisi vuotta, nyt kokoajan enenevässä määrin. Viimeisen reilu puoli vuotta olen tainnut lähes joka päivä itkeä itseni uneen asti. 

Huomenna ostan iloiset sukat, jos edes minuutin olisin iloisempi.