Niistä suloisista koti- ja barbieleikeistä asti olen tiennyt mitä haluan. Tai no halusin monia asioita kuten tulla taitoluistelijaksi tai eläinlääkäriksi, mutta on yksi asia ollut ylitse muiden. Mieleni sopukoissa on ollut kiiltokuva minusta vaaleassa häämekossa pitkine laahuksineen kirkon käytävällä, ja käytävän päässä unelmien prinssi odottamassa sanoakseen tahdon. Kuvaan oli myös liitettynä pari vauvaa, omakotitalo ja koira. Vähitellen on tuo loistelias kuva alkanut kärsiä, repeytynyt, mutta se on liimattu kokoon uudelleen. Kunnes nyt viimein se on poltettu tuhkaksi, eikä sitä kuvaa enää ajatuksieni arkistoista löydy. Olen lakannut haaveilemasta.

Unelmat ovat aina kannatelleet minua tämän kurjuuden keskellä, ne on ollut sellainen pakokäytävä todellisuudesta. Haluaisin edelleen oman perheen ja kauniit häät, muuttaa hetkeksi ulkomaille, kirjoittaa kolumnia häälehteen ja julkaista jonkun kirjallisen teoksen, mutta en vain näe niitä enää tulevaisuudessani. Tai oikeammin, en näe tulevaisuuttani. Miten voisin haaveilla vuosien päähän, kun en edes osaa sanoa mitä aion huomenna?

Monesta asiasta minulla on ollut suunnitelmia hyvinkin valmiina mielessäni. Ajatuksissani on se täydellinen häämekko, lastenhuoneen sisustus tai muutama kuukausi elämää ulkomailla. Hankin matkaoppaita, karttoja, katselin asuntoja ja mietin miten elättäisin itseni. Mutta kaikki ne haaveet kaatuivat, kun jokaiselta lähellä olevalta tuli suustaan lause täynnä epäuskoa mahdollisuuksiini. Miten siellä pärjäisit? Miksi niin kauan, eikö viikon loma riittäisi? Osaatko edes sitä kieltä? Mitä jos siellä tapahtuu jotain, on pitkä matka kotiin? Missä tahansa voisi tapahtua mitä vaan, asuinpa sitten tutuilla kotikulmilla tai toisella puolella maapalloa. Kielen oppisi, ja englannilla pärjää. Muuttaisin sinne koska tahdon niin, ei kaiken tarvitse aina olla niin järkevää. 

Ja miksen minä pärjäisi? Pärjääväthän muutkin ihmiset maailmassa. Olen niin kyllästynyt siihen, että läheiseni luovat minuun jatkuvasti epäuskoa omasta itsestäni, eikä kukaan kannusta menemään elämässä eteenpäin. Jaksan kyllä taistella oikeasta määrästä asumistukea kelan kanssa, mutta en jaksa alati todistella itseäni, osaamistani ja päätöksiäni perheelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni. Sain tässä taannoin kuulla pikkulinnuilta, että vanhempani eivät edes usko minun ikinä löytävän miestä. Saatika saavan vauvaa. Miksi siis yrittäisin mitään, kun ei minulta odotetakkaan mitään.

Olen koko nuoruuteni yrittänyt tehdä asioita, jotta isä edes kerran olisi minusta ylpeä. Olen hankkinut ammatin, mutta se ei ollut tarpeeksi oikea. Olen hakenut yliopistoon, mutta epäonnistuin. Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Mikään ei vain riitä tai kelpaa. Siksi kai lopetin yrittämisen. Olen turhake tässä ihmismassassa. Väritön, hajuton ja mauton turhake. 
 

Ja millaisen isän haluaisin olevan minusta ylpeä. Alkoholisoituneen.