Olen tässä tunnin pari arponut, että tulenko kirjoittamaan vai en. No tulin. Jotenkin nämä asiat alkavat taas päässäni paisumaan sellaisiin mittoihin, etten saa niitä sanoiksi. Ja koen jollain tapaa epäonnistuneeni tässä blogin kirjoittelussa, sillä kun luen kirjoituksiani, ovat ne todella laimeita ilmauksia siihen nähden kuinka asiat oikeasti koen. Kun sinä luet näitä juttujani, kerro kaikki asiat ja tunteet kolmellakymmenellä, niin sitten saat kuvan siitä kuinka pahalta minusta tuntuu. Ei kai niitä vain voi pukea sanoiksi, ei ole tarpeeksi vahvoja sanoja hallussa.

En pidä ihmisistä jotka vain valittavat kokoajan tai ovat aina vihaisia jollekin, syyttelevät muita eikä vika ole koskaan heissä. Huomasitko lauseessa ongelman? Niin, minä olen nyt yksi heistä. Vihaan sitä piirrettä itsessäni, olen ennen ollut se positiivinen ja kannustaja, kyllä kaikki järjestyy. "Kyllä kaikki järjestyy", mikä lause sekin kuvittelee olevansa. Ei järjesty. 

Lisäksi minusta on myös alkanut tuntua, etteivät ongelmani ole tarpeeksi suuria. Olen repinyt kaksi ystävää ylös suosta, toisen vierellä valvonut sairaalassa, vastannut puhelimeen keskellä yötä ja ollut huolesta sekaisin jos ei pariin tuntiin kuulunut mitään. Kun viimein sain hänet suostuteltua psykiatriseen sairaalaan, oli itselläni helpottunut ja samalla kovin iloinen olo. Tiesin, että ystävä oli vihdoin turvassa ja saisin itse nukkua kunnon yöunet. Itsekästä. Sairaalassa hän pysyi kaksi viikkoa, jonka jälkeen kaikki alkoi alusta. Hän tiesi, että olisin auttamassa. Niin olinkin. Sen seurauksena menetin oman elämäni, luovuin melkein opiskelupaikastakin. Ja kaiken tämän jälkeen, kun asiat olivat hyvin, ei minua enää tarvittu. Sen jälkeen emme ole puhuneet. 

Toinen ystävä painii myös mielenterveysongelmien kanssa, nyt kuitenkin jo valoa tunnelin päässä. Häntä pitkään olen tukenut, sanoin joskus, että kannattaisiko miettiä ammattiauttajaa, että minä en osaa auttaa tarpeeksi. Ja nyt kun olen itse ojanpohjalla, toivoisin, että hän rohkaisisi minua tekemään samoin. 

Mutta niin, kenen ongelmat ovat tarpeeksi suuria? Miten sellainen määritellään? Pitääkö oikeasti hypätä kalliolta, ennenkuin kukaan huomaa?

Viikon päästä on joulu. Ahdistus.