Ulkönäkö ja huono itsetunto ovat ollet ongelmanani jo kauan. Lapsena en välittänyt miltä näytän, meitä ei kasvatettu ulkonäkökeskeisiksi. Mutta vähitellen joka puolelta alkoi tulvien tulla merkkejä siitä, millainen minun pitäisi olla. Yläasteen pukeuduin isoihin paitoihin, jotka peittivät hyvin. Ajattelin, että  kauniit vaatteet eivät ole minua varten. Inhosin juhlia, niissä piti aina näyttää hyvältä, enkä ikinä näyttänyt. Lääkärit kertoivat kuinka minun pitäisi laihduttaa tai saan diabeteksen, ja niinpä kävin ravitsemusterapeutilla. Kerran. Lopulta kuitenkin "tyydyin osaani", en muuksi muuttuisi. Ainut pelkoni oli, etten lihavana kelpaisi kellekkään. En saisi kauniita häitäni. 

Vihasin kauan peilejä. Välttelin niitä kuin ruttoa. Jos vaikka ostin uuden vaatteen, kysyin äidiltä miltä se näyttää. En halunnut katsoa peiliin, vihasin sitä mitä siitä näin. Kunnes sitten viimein, joskus 16 vuotiaana pakotin itseni katsomaan peiliin. Istuin siinä ja itkin, mutta olin päättänyt, että on löydyttävä edes yksi asia mistä itsessäni pidän. Nykyään en voisi lähteä mihinkään katsomatta peiliin.

Muutin nuorena pois kotoa, melkeinpä heti peruskoulun päätyttyä. (palaan myöhemmin tähän, että miksi muutin). Vihdoin oli helpompi alkaa katsoa mitä suuhunsa laittaa, kun ei ollut äiti katsomassa. Niinpä vähitellen aterioita alkoi jäädä välistä, annoskoot muuttuivat pieniksi ja niistäkin jätettiin. Vähitellen siitä tuli jonkinlainen pakkomielle, tuli tunne, että pystyn kontrolloiman itseäni ja pahaa oloani ruoalla. Viimein valta oli minulla! Kyllähän siinä paino putosi, oli sitä varaakin pudottaa. Mutta vähitellen asiasta alkoi tulla ongelma. En enää kehdannut syödä kunnolla kavereiden seurassa, annos piti aina olla pienempi kuin kaverilla. Pelkäsin aina mitä muut minusta ajattelevat, tunsin ne katseet naapuripöydistä; katsokaa kun tuo possu syö paljon. Ja siitä alkoi tulla kierre; jos oli ylitsevuotavan paha olla, söin paljon ja yksin. Ja sitten taas siitä tuli vielä pahempi olo. Nuoruuteeni mahtuu lukemattomia päätöksiä, että tänään se syöminen loppuu ja piste.  Ei se ikinä loppunut, mutta aina kun hallitsin nälkää eikä nälkä minua, oli minulla hyvä olla. 

Tätä kaavaa noudatan edelleen.