Tässä sitä taas ollaan. Jokin saa minut aina palaamaan tänne, kirjoittamaan asioista, joista en voi puhua kenellekään. Ajatuksista, joita en saisi ajatella. Minulla ei ole ketään kenelle puhua, sillä en halua tulla tuomituksi. Et voi noin sanoa, kaikkihan on ihan hyvin. Niinpä.

Ei minulla ole oikeutta olla allapäin tai surumielinen. Tuntuu vain, että kaikki hajoaa käsiin ja omalla toiminnallani vain vauhditan sitä. Tietoisesti tai tietämättäni, en tiedä. 

Ajatteleeko muut vaimot, että miten asiat olisivat, jos ne olisi tehnyt toisin? Jos ei olisikaan menty naimisiin. Jos kosinta tulisi nyt, vastaisinko myöntävästi? Jos tuo toinen olisi joku muu, olisinko kirjoittamassa tätä? Vai onko kaikki vika sittenkin vain minussa itsessäni. Miksen voi tyytyä mihinkään, olla onnellinen siitä mitä on? Miksi valitan miehelle koko ajan kuinka hän tekee kaiken väärin? Laittoipa hän tiskit koneeseen tai ei, olen silti onneton. 

Haluaisin olla äiti. Minusta vain tuntuu, että olisin täysin kykenemätön siihen. Tulisin jälleen tuomituksi kaikista kasvatuksellisista virheistäni, enkä todellakaan olisi täydellinen äiti. En osaisi hehkua raskausaikana. Olisin vain entistä lihavampi ja rumempi. Vaikka tässä kymmenen vuoden aikana on pitänyt hyväksyä yksi elämän tosiaisa; minusta ei ikinä tule kaunista.

Uudenvuodenaattona baaritiskillä katselin kun joku mies piteli kiinni naisestaan. Hänen silmissään luki, että hänellä on maailman kaunein ja seksikkäin vaimo, muut olkoon kateudesta vihreitä. Minä en voi ikinä aiheuttaa miehelleni tuota samaa ylpeyden tunnetta. Hän ei voi ikinä kerskua kavereilleen kuinka kuuma vaimo hänellä on. Päinvastoin. Hän saa vain hävetä ja kadehtia tuota miestä baaritiskillä. 

Ja sitten se pelottavin ajatus; onko tämä sittenkin taas paluu menneisyyteen? Nieleeko masennuksen musta hirviö minut yhä uudelleen ja uudelleen?