Tuijotan työhuoneen ikkunasta ulos vastapäiseen taloon. Ikkunassa loistaa jouluinen tähti, jonka alla mies suutelee naista. Samalla mietin mihin oma onneni ja iloni katosi. Kaikki on taas niin harmaata.

Tämä tunne on kauhea. Kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Siihen aikaan kun romahdin ja hymyni piiloutui lumihankien alle. Luulen, että tämä nielee minut. Taas kerran. Aamut ovat pahimpia. En haluaisi nousta ylös. Se on vain jotain, mitä on tehtävä.

Kaikki on hyvin, noin niinkuin päällisin puolin. On mies, yhteinen koti ja tulevaisuus. Miksi minusta sitten tuntuu tältä? Voisiko joku repiä tämän kaiken paskan ulso minusta? Kaikki alkoi siitä koirajutusta. Sen jälkeen en ole ollut oma itseni. Olen vain miettinyt niitä sanoja ja kuinka epäonnistunut olen ihmisenä. Kuinka vastenmielinen ja inhottava.

Mistä aloittaisin... En tiedä minne kadotin sen miehen johon rakastuin. Mihin jäi ne pienet jokapäiväiset söpöilyt ja hellyydenosoitukset? Vielä hetki sitten kuulin useasti kuinka ihana ja söpö olen. Oli se sitten kuinka valhetta tahansa, tahtoisin kuulla niitä edelleen. Tiedän sen, ettei suhde voi pysyä yhtä vastarakastuneena ainiaan, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, ettenkö haluaisi sen pysyvän. Kaipaan sitä mitä silloin oli. Mihin se katosi ja kuinka löydän(mme) sen jälleen... Ja itse olen niin kyllästynyt pelkäämään. Olen aina pelännyt jonkun menettämistä tai kännisiä aikuisia. Kunpa en pelkäisi menettäväni rakkaintani. 

Olen myös kadottanut ne sallivat katseet, sen tunteen, että hän oikeasti haluaa minua. Olen kadottanut sen, että hän haluaisi minua niin paljon, ettei välittäisi onko aamulla aikainen herätys vai ei. Muutenkin, siitä on tullut jokin pakollinen paha, joka kuuluu suhteeseen. Rutiini. En sano, ettenkö nauttisi, pelkään vain hänen kyllästyneen.

Ja kun sanon hänelle, melkeinpä päivittäin, ettei hän enää välitä tai tykkää minusta, pelkään sen pian olevan totta. Vaikka heitänkin sen ilmoille puoliksi leikilläni, pelkään, että hän kyllästyy pian, kun en usko hänen tunteisiinsa. Entä jos epäilenkin omiani? Tuntuipa pahalta sanoa tuo ääneen. Rakastan häntä yli kaiken, enkä osaisi olla ilman, mutta välillä mietin, kuinka hänellä olisi helpompaa ilman minua. Tuntuu, että hajotan hänet tässä samalla. Tämä sekava mieleni tuhoaa minut, meidät ja hänet. En tahdo kaataa tätä kaikkea hänen niskaansa, mutta ei minulla ei ole muitakaan. Hän on ainoani ja aina kun mietin menettäväni hänet, kyyneleet kohoavat silmiini ja yritän vain piilottaa kaiken. Haluan pitää hänestä kiinni, vaikka otteeni vähitellen lipeääkin. Rakastan häntä. Kunpa hän tietäisi sen.

Enkä tahtoisi syyttää häntä kaikesta, enkä oikeastaan syytäkkään, vaan itseäni. Tunnen aivan järjetöntä syyllisyyttä, jos jonain päivänä saan häneltä ruusuja ja minä vain olen tällainen. En ansaitse häntä tai ketään muutakaan.

Ja miten tässä mielentilassa voisi suunnitella ensi kesän häitä? Ajatus siitä, että minä kosin ja hän suostui saa minut myös jotenkin syylliseksi. Entä jos hän ei haluakaan naimisiin, mutta ei vain kehdannut sanoa ei? Entä jos kihlaus tuli liian nopeasti? Ja kun asiaa oikein pyörittää päässään, en saa ikinä tietää, miltä se tuntuu, kun joku kosii minua. Koska kukaan ei halunnut kosia, vaan olin niin itsekäs ja kiireinen, etten voinut odottaa. 

Ja mitä häitä tässä edes suunnittelisi. Minulla ei tule ikinä olemaan varaa mihinkään, mitä häihini haluaisin. Aion mennä vain kerran naimisiin, ja haluaisin unelmahäät. Sellaisia en tule saamaan. Häät pidetään tylsässä ravintolassa, ja minä olen ruma morsian. Siis kaikkea muuta kuin mitä haluaisin. Mutta raha ratkaisee.

Vastapäisen ikkunan jouluvalo sammui. Menivät kai nukkumaan.