Jos mietin tämän blogin ensimmäisiä kirjoituksia, voin kai todeta, että olen edistynyt. Edistynyt elämässä. Saanut musta-valkoelokuvaani vähitellen vähän värejäkin. Osaan taas ajatella ja haaveilla tulevaisuudesta.

Saatan sittenkin päästä naimisiin. 

Silti tämä kaikki on jotenkin vaikeaa. Tällaistako se on elää masennuksen kanssa? Sitä ei näe, mutta tuntee. Se on olemassa, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kokoajan se kuitenkin on minussa. On ihanaa kun pystyn poikaystäväni seurassa joka päivä enemmän ja enemmän olemaan oma, hölmö itseni. En enää pelkää, että sanon jotain tyhmää, sillä jos niin tapahtuu, nauramme sille yhdessä. Voin puhua hänelle kaikesta, myös tästä nurjasta puolestani. Kuitenkin koen sen hyvin ristiriitaiseksi. Toisaalta haluan kertoa kaiken, ja toisaalta en halua, että masennukseni vaikuttaa mitenkään suhteeseemme. En tahdo kaataa tätä hänen harteilleen. 

Pidän myös nykyään siitä, että jaksan ja tahdon panostaa itseeni. Enää en ole joka päivä tukka sekaisian ja huppari päällä, vaan on mukava laittautua. Pukea päälle jotain nättiä, ja tuossa viikonloppuna oikein meikkasin pitkästä aikaa. On kiva panostaa, ja kun jopa hetken tuntuu, etten ehkä olekaan ruma. Ehkä.

Mutta niin, vuoden takaisesta elämäni on muuttunut hyvinkin paljon. Poikaystävä, menetettyjä kavereita sekä toivottavasti ensi vuonna ilmestyvä esikoisrunoteos. Se on vielä iso ehkä. Eilen illalla tulin kotiin poikaystävän luota ja lauleskelin matkalla. En ajatellut mitä muut ajattelevat, olin onnellinen ja minua laulatti. Ei tarvitse enää välittää muiden mielipiteistä, minulla on rakkaus, en tarvitse muuta.