Olisi ihanaa, jos voisi olla asettumatta paikoilleen. Jos voisi olla reissun päällä, laukussa tärkeimmät tavarat. Mutta kun se ei ole mahdollista. Olisi kiva kiertää edes kotisuomea, mutta eniten kiehtoisi päästä näkemään elämää ympäri Eurooppaa. Kaupunkilomat ovat enemmän minun juttuni kuin rannalla löhöily. Olisi hienoa nähdä kaikkia nähtävyyksiä, tutustua uusiin kulttuureihin ja ihmisiin. Matkata yksin ja etsiä omaa paikkaa. Olisi ihanaa, kun pääsisi edes usein muuttamaan. Jos vaikka vuoden välein saisi vaihdettua kämppää, eikä jumittuisi paikoilleen. Olisi aina puhdas pöytä...

Itselläni on usein tapana ajatella, että siellä jossain toisaalla kaikki olisi paremmin ja jotenkin erilailla. Mutta olisiko oikeasti? Katsoin tässä jokin aika sitten leffan, jossa oli mielestäni lopussa hyvä oivallus. Elokuvan päähenkilö pääsi matkaamaan ajassa juuri sinne, minne oli aina halunnut. Hän pääsi näkemään esikuviaan ja elämään sen ajan elämää, jota hän oli aina pitänyt kultaisena aikakautena. Lopulta hän kuitenkin totesi, että hetken elettyään siellä toisessa todellisuudessa, alkoi se tuntua yhtä arkiselta kuin oma, entinenkin elämä. Ja ihmiset, jotka elivät siellä menneessä ajassa, ihannoivat jotakin vielä vanhempaa aikakautta. Kukaan ei lopulta ollut tyytyväinen siihen missä oli tällä hetkellä, vaan heillä kaikilla oli oma kulta-aika. 

Ja niin on varmasti monilla. Tai ainakin minulla. Ajattelen, miten olisi ollut hienoa elää silloin kun kuljettiin vain hevoskärryillä ja naiset pukeutuivat hienoihin asuihin. Silloin kun kirjoitettiin mustekynillä. Silloin kun ei vielä ollut kaikkea tekniikkaa, tietokoneita ja muita turhakkeita. Nykyään vain kaikki koneellistetaan ja ihmsten työpanosta ei juuri tarvita. Lukuunottamatta insinöörejä, jotka näitä kojeita päivät pitkät kehittelevät. 

Minulla on myös sellainen naiivi ajatus, että jos lähtisin jonnekin kauas, olisin onnellisempi ja eläväisempi. Kuten esimerkiksi tahtoisin kovasti jossakin vaiheessa elämääni muuttaa vuodeksi tai pariksi Pariisiin. Se oli mahtavaa! Voisin korkeilla koroilla keimailla Pariisin katuja, nauttia pienistä kahviloista, ehkä matkata vähän Pariisin ulkopuolellekin. Istuisin päivät kirjoittelemassa Seinen rannalla tai Eiffel-tornin korkeuksissa, opettelisin kieltä ahkerasti ja tutustuisin lähikauppiaan poikaan. Rakastuisin Pariisiin. Pariisissa. 

Mutta eipä tuo koskaan tule toteutumaan. Tai ehkä pääsen paikan päälle ja totean, että unelmat olivat taas liian korkealla. Mikään ei tunnu miltään, ja pian Pariisikin tuntuisi tavalliselta arjelta. 

Niin, pessimisti ei pety. Mutta milloin minuun muutti tällainen pikku pessimisti? Ja miten siitä pääsee eroon?!