Pidin ennen monista asioista ja kykenin nauttimaan hetkistä. Esimerkiksi pidin siitä kun sain matkata päiväksi Saimaan rannalle tai siitä, kun koti oli siisti ja tiptop. Pidin siitä, kun vastaantulija olikin komea mies ja pidin siitä, kun kissa hyppäsi syliini. Rakastin lukea runoja, ja kirjoittaa niitä. Nyt ne ovat asioita, joita en enää tee, sillä ne eivät tunnu miltään. Eivät herätä hymyä kasvoilleni.

En ole aikoihin saanut runoa aikaiseksi. Se harmittaa, sillä se oli keinoni purkaa vaikeimmat tunteet. Mutta kuten jo aiemmassa kirjoituksessa sanoin, nämä asiat alkavat olla niin suuria, että sanat kalpenevat niiden rinnalla. En myöskään tahdo lukea runoja, se saa minut vain miettimään, kuinka huono runoilija itse olenkaan. Enkä saa lukemistani runoista enää välittymään sitä runon taakse kätkettyä tunnetta sydämeeni. 

Niin kauan, kuin kykenen taaksepäin muistamaan, olen aina ollut ihastunut johonkuhun. Ensimmäiseen ihastukseen törmäsin alle 7-vuotiaana. Aina on ollut joku näköpiirissä, joku joka on ollut pilvilinnojeni rakennustyömaa. Nyt en ole todella pitkään aikaan tuntenut niin. Ehkä siksi koska en käy missään enkä tapaa ketään. Miksei miehet tule kotoa hakemaan? En myöskään enää elokuvaa katsoessani saa suutelu-kohtauksissa perhosia vatsaan. En edes osaa enää eläytyä. 

Olisi kiva tuntea jotain. On aivan sama olenko elossa vai en, kun kuitenkin olen hyvin kuollut. Vain kehoni taivaltaa eteenpäin, mieli on kadonnut jonnekin tyhjyyteen.