Olen lähestulkoon aina ollut äkkipikainen, kärsimätön ja itsepäinen.  Nämä luonteenpiirteeni olen perinyt isältäni. En haluaisi olla kuten hän, mutta näen itsessäni niin paljon samaa. Se on kuitenkin pysynyt jossain rajoissa, mutta nykyään tuntuu, ettei toisen tarvitse sanoa kuin puolikas väärä sana tai tehdä joku pieni asia väärin, niin olen itku-potkuraivarin partaalla. Välillä jopa joku ilme tai muu pienen pieni asia voi saada minut kiukkuiseksi. Yleensä hoidan tilanteen tiuskimalla ja syyttelemällä, loukkaamalla toisia. Toinen vaihtoehtoni olisi voimattomana alkaa itkeä, mutta tahdon pitää kuoreni, ja olla itkemättä. Ja toivon vain, että ne ihmiset tietävät, etten minä tahallani ole paha. Minulla on vain niin paha olla.

Tässä syksyn pimentyessä, olen alkanut myös miettimään uskontoa. Monet läheiseni ovat uskovaisia, ja he aina kertovat kuinka usko ja Jumala antavat voimaa ja turvaa. Näin ollen, olen miettinyt, saisinko itse lohtua uskonnosta? Olisiko Raamatussa ohjeita epätoivoon, tai löytäisinkö turvan uskosta? Pakko myöntää, että rukoilin yhtenä iltana, kun oli todella epätoivoinen olo ja olin itkenyt kauan. Kaverini aina kertoo kuinka hän saa hyvän olon kun rukouksiin vastataan, ja että rukouksella on suuri voima. Noh, eipä minun rukoukseeni vastattu. Ehkä tein sen väärin, tai ehkä minun rukoukseni vain meni suoraan jonnekin roskaposti-laatikkoon. Tai ehkä en kelpaa edes Jumalalle.

Uskovaisilla tuntuu myös olevan suuret tukiverkostot, kaikki ovat lähimmäisiä toisilleen. Nuoretkin ovat yhdessä aktiivisia ja monessa mukana. Olen siis myös pohtinut, että olisiko minulla sijaa sellaisessa yhteisössä, olisiko minullakin tukiverkko? Enkä olisi enää yhteiskunnan ja perheen hylkiö, oravanpyörästä pudonnut karvapallo, joka laitetaan hyllylle odottamaan parempaa huomista.