Viikon päästä koittaa aivan uudenlainen elämäntilanne. Poikaystäväni muuttaa luokseni. Vain väliaikaisesti tosin, mutta on se aikamoinen muutos. En ole ennen asunut poikaystävien kanssa saman katon alla, ja vaikka ajatus tuntuukin ihanalta, on pieniä jännityksen perhosia vatsassa. Se tosin ehkä kuuluu asiaan, eikö?

Mutta olen tästä kyllä melko innoissani. Kun ollaan vain päiväkin erossa, tuntuu, että jotain puuttuu. En enää jotenkin osaa olla ilman hänen läsnäoloaan. Ehkä se on totta, että hän on se toinen puoleni. Ja kun se puuttuu, olo on puoliksi tyhjä. 

Ei tämä nyt kuitenkaan ihan ruusuilla tanssimista ole ollut, vaikka siltä saattaa kuulostaakin. On se ahdistus edelleen luonani silloin tällöin, en oikein tiedä, milloin opin sen kanssa elämään. Helpointa olisi, kun aina sellaisessa tilanteessa olisi jokin pilleri, joka toisi hyvän olon. Mutta olisiko sekään oikea ratkaisu?