Viime kirjoituksesta on aikaa. Annoin kaverin lukea blogiani, ja siitä asti olen ollut jotenkin lukossa. Sielu on täynnä kirjoitusta, mutten saa sitä tekstiä ulos. Myös kyyneleet ovat loppuneet. Ne kirvoittavat silmiä, mutta jokin estää niitä vierimästä poskelle. Olen yhä enemmän kuollut sisältä.

Hetken aikaa minulla oli jo hyvä olla, muutaman päivän. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että olin vain kasannut elämäni täyteen tekemistä. En ehtinyt ajatella. Mutta sitten se taas iski. Ahdistus, viha, pelko.

Touhusin hullun lailla ystävänpäivää varten. Halusin, että kaikki olisi täydellistä. Hetken aikaa olikin, kunnes tajusin, että on ystävänpäivä enkä saanut yhtään ystävänpäivälahjaa. Kortitkin ovat muuttuneet tekstiviestiksi. Eniten satutti, kun paras ystäväni ei muistanut. Ei sillä lahjalla niinkään ole väliä, mutta olisi se ollut kiva huomionosoitus.