Yksi ongelmistani on niinkin arkinen asia kuin ruoka. Kerroinkin jo aiemmin, että julkisilla paikoilla syöminen ahdistaa ja että ruoan avulla kontrolloin itseäni, silloin valta on minulla. Tulee kuitenkin ajanjaksoja, jolloin tämä kaikki menee pakkomielteiden puolelle. 

Välillä menee paremmin, mutta silloin kun päätän tarkkailla syömistäni ja laihduttaa, lähtee se käsistä. Asetan itselleni hyvin matalan kalorirajan päivää kohden, ja siitä ei saa lipsua. Jos menee yli, seuraavana päivänä se otetaan takaisin. Lasken joka ikisen suupalan, punnitsen keittiövaa'alla ja merkitsen syödyt kalorit ylös. Iltaisin en saa nukuttua, jos en mieti seuraavan päivän tai jopa viikon ruokia, syömisajankohtia ja kaloreita valmiiksi. Joskus nälkä paikataan kahvilla tai lasillisella mehua. Ruoasta on tullut enemmänkin rutiini, kuin nautinto. Tietty aika, tietty määrä ja siitäkin on jätettävä vähän lautaselle. Tilaisuudet, joissa pitää syödä, saavat ahdistumaan, kun en tiedä mitä ruoassa on ja paljonko siitä nyt tulee kaloreita. 

Mutta toisaalta niinä aikoina olen myös hieman iloisempi. Tunne siitä, että voin hallita edes jotain elämäni osa-aluetta, saa minut tuntemaan itseni onnistujaksi. Mutta sitten aina lopulta, muutaman kuukauden jälkeen, se menee niin yli ettei päässäni ole tilaa muulle kuin ruoka-ajatuksille. Olen myös hirmuisen väsynyt, viluinen ja haluton menemään minnekään jos siellä pitää syödä. Joten sorrun lopulta aina johonkin herkkuun, ja vaikka se olisikin vain pari palaa suklaata, olen epäonnistunut ja luovutan. Sitten syödäänkin taas ihan mitä sattuu. 

Tämä kierre on taattu, enkä tiedä kuinka siitä pääsisin pois. Kuinka saisin kultaisen keskitien? Se ei ehkä ainakaan auta, että jollain tapaa ihannoin anorektikkoja. Tekisin mitä vain ollakseni höyhenenkevyt, mutta en osaa. Aina kun näen todella laihan ihmisen mietin, että miten hän pystyi tuohon ja miksen minä pysty. Miksen voita mieltäni siinä kilpailussa, että jos sanon, että nyt ei syödä, niin sitten ei syödä. Ruokakaupassakin käynti on työn takana, eikä minusta ikimaailmassa saa ottaa valokuvaa kun syön.

Pahinta on nämä ihmiset, jotka jo ovat langanlaihoja, ja he tulevat valittamaan kuinka pitäisi laihduttaa. Mitäköhän he siinä tilanteessa ajattelevat minusta. Hyi, mikä possu, laihduttaisi nyt edes vähän.

Mutta ns. hyvinä aikoinakin muistuttaa ruokailu enemmän auton tankkausta kuin makuelämyksestä iloitsemista. Joku ruoka saattaa olla ihan mielettömän hyvää, mutta kun olen syönyt haarukallisen tai kaksi, muuttuu lautanen vihollisekseni ja lopulta syön vain saadakseni energiaa, ettei olisi kylmä. Ruoasta on hävinnyt kokonaan syömisen ja nautiskelun riemu. Ja jossain sisimmässäni toivon, että voisin vain olla syömättä ja laihtua. Siihen kyllä kuolisi, ja minä pelkään kuolemaa.