Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Laiska, mutta hyvä. Olen vain katsellut telkkarista piirrettyjä, ja pohtinut, että kuinka kiva olisi värittää värityskirjaa. Tekisi niistä kuvista värikkäitä ja iloisia, olisi hetken ajattelematta omia murheita. Vaikka olenkin jo aikuinen, en ole kadottanut lapsenmielisyyttäni tai mielikuvistustani, toivottavasti et sinäkään.

Olen elänyt tässä muutaman vuoden sellasella antaa virran viedä -asenteella, ja se on tuntunut oikealta. On ollut stressitöntä, takaraivossa ajatus siitä, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Olen kuitenkin ollut aina tarkka, välittänyt asioista ja ihmisistä ympärilläni. Nykyään kuitenkin huomaan, että yhä useampaan kysymykseen vastaukseni on ihan sama. 

Niin, tuntuu, että asioilla ei enää ole väliä. Ei pienillä, eikä suurilla asioilla. En osaa olla onnellinen ystävän puolesta, joka on löytänyt miehen rinnalleen. Tai surullinen siitä, että ystäväni meinasi kuolla tai että tutulle tapahtui keskenmeno. En tuntenut mitään. Lapsi olisi vaikuttanut minunkin elämään, minusta olisi tullut kummi. Ja olen aina pitänyt lapsista. Ja kun sitä lasta ei tulekkaan, ei minussa tapahtunut mitään reaktiota. Mietin vain, että nyt en voi mennä kyläilemään. Itsekästä. Monet vihaisivat minua, jos tietäisivät, että ajattelen näin. Enkä itsekkään ymmärrä, että milloin lakkasin välittämästä?

Olen jo kauan jotenkin ajatellut, että olen kaveripiiristäni se, joka menee ensimmäisenä kihloihin ja saa lapsia. Niillä muilla on niin kiire opiskella ja luoda uraa. Mutta olinkin väärässä. Nyt minä olenkin se, joka on jäänyt yksin, muut ovat menestyneet ja löytäneet rakkaimpansa. Ja tämä vasta hullulta varmasti kuulostaakin, mutta minusta tuntuu, että he tekivät sen minulle. Että kun heillä nyt on kumppanit, niin minä jäänkin yksin. En jotenkin kykene ajattelemaan, että he ovat nyt onnellisia. Ajattelen vain kuinka onneton ja yksinäinen ja itsekäs, paha ihminen itse olen, ja kuinka heillä ei enää ole elämässään tilaa minulle, kun heillä on parisuhteet. Että se on minulta pois. 

Tuntuu myös, etten välitä lemmikistäni enää niinkuin ennen. Ruokin ja hoidan, mutta liiallinen hellyys tuntuu jotenkin pahalta. En myöskään tahdo, että kukaan ihminen koskee tai halaa, vaikka joskus läheisyydenkaipuu oli suuri. Myös katseet sattuvat. En tosiaan tunnista itseäni enää.

Tämä päivä tosiaan oli hyvä. Kunnes saapui ilta ja ahdistus, ja tuntuu, etten saa henkeä.