Nyt alkaa pikkuhiljaa riittämään. Nimittäin onnelliset ihmiset, jotka liimautuvat toisiinsa ja päättävät näyttää rakkautensa koko maailmalle. Facebookki on täynnä sydämiä toisten seinillä ja joka bussipysäkillä on pussailevia nuoriapareja vauvoineen ja koirineen, ja tekisi mieli huutaa että menkää kotiinne, on muutenkin jo paha olla! Mutta ei, vain vieno hymy vauvalle ja kotiin itkemään. Milloin minusta tuli näin epäempaattinen, en enää vain osaa iloita toisten onnesta. Jos joku tulee luokseni hymy korvissa tai saa maailman parhaimman puhelun, käännyn pois ja irvistän. Sitten käännyn takaisin ja hymyilen. Milloin minusta tuli näin turta? Turta kaikelle muulle paitsi surulle ja vihalle.

Tuntuu, että elämäni valuu hiekkana sormieni läpi. Tässä minä vain ruikutan jollekin päättömälle blogille, vaikka minun tulisi rynnätä ulos ovesta ja elää! En vain tiedä miten. On paljon ideoita, mahdottomia haaveita. En vain saa suutani auki, että voisin niistä kertoa jollekin. On kuin jokin "suurempi voima" pidättelisi minua tässä, pysäyttäisi ajan ja odottaisi että luovutan. Pian kyllä luovutankin.

Olen saanut toisen väylän itkemiselle. Herkut. Ennen kartoin suklaaleivoksia ja kakkuja, niitä syötiin silloin tällöin. Nyt huomaan itseni melkeinpä päivittäin ehdottavani kaverille haetaanko browniet tai donitsit kotiin? Vai leivottaisiinko samantien kokonainen kermakakku? Syön, jotten itkisi. Mutta kun olen ahdannut nuo herkut sisälleni, tuntuu vain kurjemmalta. Niin monta kaloria. Enkä edes nauti niiden loputtomien herkkujen mussuttamisesta, mutta jotenkin siinä hetkessä se auttaa ahdistukseen. Kunnes se lihomisahdistus tulee.