Ajattelin kun aloitin tämä blogin, että asioiden kirjoittaminen ylös olisi liian vaikeaa. Mutta näitä asioitahan alkaa pomppia mieleen, ja vaikka niistä onkin vaikea kertoa, ja pelkään, että joku tuttuni jotenkin tunnistaisi minut näistä teksteistä, niin uskon tämän kirjoittamisen tuovan edes vähän apua. Ainakin hetkellisesti.

Tänään sain lahjaksi kaveriltani jotain, mitä olen kauan toivonut. Ja kuin veitseniskuna kylkeen, sanoi hän, että nämä ovat piristykseksi, kun olet viime aikoina ollut jotenkin allapäin. Sulavasti siinä tilanteessa ohitin tuon lauseen, ja vaihdoin puheenaihetta, vaikka olisin voinut ratketa kyyneliin ja kertoa kaiken. Mutta tuo sai minut ajattelemaan, että eikö tarkkaan rakennettu ulkokuoreni enää peitäkkään ahdistuksen jälkiä? Alkaako muuri rakoilla, ja kohta hän näkee lävitseni. 

Tuo sai myös ajattelemaan sitä tunteettomuutta, jota nykyään koen. Kaveri tarkoitti hyvää, ja lahja on oikeasti hieno, mutta se ei tuntunut miltään. Mikään sisälläni ei liikahtanut onnesta, että vihdoin minulla on se, mistä olen haaveillut. Joskus olin iloinen, kun sain avata lahjakäärön, mutta nyt koen lähinnä syyllisyyttä. En ansaitse lahjoja, olen ilkeä ja itsekäs ihminen. 

Myös viime joulu oli jotenkin erilainen. Olin innoissani hetken aikaa siitä, että sain muutaman lahjan ja innoissani niitä availin. Mutta kun olin ne avannut, oli olo jotenkin tyhjä. Että tässäkö tämä nyt sitten oli. Sain jälleen kerran hienoja, ajatuksella hankittuja lahjoja, mutta en tuntenut minkäänlaista iloa niistä. Mikä minua vaivaa!!

Muutenkin joku hetki, joka on iloinen ja odotettu, kuten kesäinen piknik tai pikkujoulut kavereiden kanssa, eivät saa minussa minkäänlaista onnenviisaria hypähtämään milliäkään. Kaikki on jotenkin turhaa, ja mielekkyys elämästä on kadonnut. 

Milloin elämänhaluni palaa takaisin?