En tiedä miten paljon tästä aiheesta pystyn kertomaan, tai miten paljon haluan kertoa. Tähän liittyvät ne kipeimmät arvet, tämä on se suurin syy siihen miksi olen tässä elämäntilanteessa nyt. Alkoholi tuhosi perheeni.

Jo lapsuudesta muistan viinilasit ja saunaoluet, mutta niissä oli kohtuus. Saunailtana olut tai pari, lauantaiaterialla lasi viiniä. Jos oli tiedossa aikuisten ilta juhlimisen merkeissä, menimme me lapset mummulle yökylään. Mutta jossakin vaiheessa, kun olin about 13-14, se kaikki lähti käsistä. Lauantaina juotiin humala, sitten perjantaina ja lauantaina, ja joskus sunnuntainakin. Viikonloput, juhlapyhät, lomat ja sen sellaiset olivat kauheita. Kultaiset joulut olivat ohi.

Yhdeksännellä luokalla asia todella alkoi ahdistaa. Syytin juomisesta itseäni, olinhan muutenkin jo se perheen musta lammas. Päätin, että kestän sen vuoden, ja sitten muutan pois. Sain luvan muuttaa toiseen kaupunkiin, pidin pääni ja sanoin, että siellä on juuri se koulu minne haluan. Tahdoin paeta sitä kaikkea. Ja jos en olisi paennut, olisin löytänyt toisen tien lopettaa se ahdistus.

Vasta myöhemmin tajusin, ettei pakeneminen poistanut ongelmia. Vaikkakin se hetkeksi helpotti, kun sain uusia kavereita, uuden alun elämälle. Vähitellen oma elämäni kuitenkin alkoi mennä samaan suuntaan; bileitä ja humalahakuista juomista viikonloppuisin. Olin aiemmin kylläkin päättänyt, etten ikinä koske tuohon "viisasten" juomaan, mutta seura teki kaltaisekseen ja siihen kaveriporukkaan jotenkin halusin kuulua. Ahmin niin kovasti uutta elämääni, uusia tuulia, että ahdistus kotiasioista laimeni. Mutta kylläkin palasi hyvin vahvana aina kun menin lomailemaan kotiin. Mikään ei ollutkaan muuttunut.

Ajattelin, ettei asiat kotona voisi enää pahemmaksi mennä. Olin todella väärässä. Vuosien mittaan isä on kadottanut kontrollin alkoholin suhteen yhä pahemmin ja pahemmin. Siihen päälle mahtuu vielä ajoittaista masennusta, tuttavien kanssa välien rikkoutumista ja paljon muuta. Eihän ongelmat tule yksin. Kyllä äitikin juo, mutta hän ymmärtää lopettaa kun raja tulee vastaan. Ja juomistahan ei koskaan tulisi puolustella, mutta ymmärrän, että äiti välillä juo, sillä ei hän muuten pystyisi isän toilailuja katselemaan... 

Vuosien mittaan myös oma suhtautumiseni isän alkoholismiin on muuttunut. Alussa olin aina vihainen, vihasin isääni ja hänen juomistaan. Sitten en välittänyt, minulle oli ihan sama vaikka joisi itsensä hengiltä. Nykyään kun näen isäni humaltuneena olen enemmänkin surullinen ja tunnen sääliä. Kumpa voisin auttaa isää. Kaikesta siitä huolimatta hän on kuitenkin ainoa isä mitä minulla tulee koskaan olemaan, ja tahtoisin, että hän elää pitkään ja ehtii olla vaarina lapsenlapsilleen. Mutta jos kaikki jatkuu niinkuin nyt, hän todellakin juo itsensä hengiltä.

Pahinta on kun tuossa tilanteessa ihminen ei voi myöntää itselleen ongelmaa ja hakea apua. Alkoholismi on niin vahva leima, ettei sitä halua itselleen. Se on kuitenkin sairaus, johon saa apua ja tukea, mutta se vain pitää lähteä itsestä. En tiedä kuinka lähellä kuolemaa isän pitää käydä ennenkuin hän tajuaa, että asoiden on muututtava. Hän ei myöskään ymmärrä miten hän on teoillaan vaurioittanut perhettämme. Äidille tässä kaikessa on eniten kestämistä, hänhän asuu alkoholistin kanssa. Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi muuttaa takaisin kotiin, jottei äiti olisi siellä niin yksinäinen. Syytän itseäni niin monista asioista, ja tuntuu, että jos äidille tapahtuisi jotain, olisi se minun vikani. En ollut suojelemassa äitiä.