En minä aina ole ollut näin negatiivinen ja alakuloinen. Joskus osasin nauttia elämän pienistä iloista ja osasin hymyillä niin, että hymy oikeasti tarkoitti jotain. Olen joskus ollut onnellinenkin.

Peruskoulun jälkeen kun muutin kotoa ja tutustuin uusiini ihmisiin, kiinnostui yksi poika minusta. Olin ihan hämmentynyt, en ollut ikinä ajatellut, että niin voisi oikeasti käydä. Poika kiinnostui minusta. Se kaikki oli hyvin hassua, olin niin nuori ja kaikki oli uutta. Eteen tulivat kädestä pitämiset, ensisuudelma ja tunne siitä, että joku välittää. Suhde kesti kolmisen kuukautta, kunnes minä jätin hänet. Totuus oli, etten rakastanut. En voinut enää hokea sitä lausetta hänelle, sillä se ei ollut totta. Välitin, mutta en tuntenut niinkuin olisi kuulunut tuntea. Aluksi ajattelin, että opin kyllä elämään asian kanssa, että ainakin minulla on nyt joku enkä jää yksin. Mutta sitten kuitenkin ajattelin, että tuolla jossain pitää olla joku, joka saa minut hehkumaan onnesta...

Ja olin oikeassa. Pari kuukautta eron jälkeen tutustuin yhteen toiseen kaveriin. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ihastuin ensisilmäyksellä.  Hän oli komea, hurmaava, hauska prinssi, joka vei sydämeni ja taivaan sinisine silmineen katsoi suoraan minun lävitseni. Olin kuitenkin aivan varma, ettei hän minusta kiinnostuisi, mutta toisin kävi. Tunsimme 28 päivää ennenkuin hän suuteli minua ensimmäisen kerran. Tiesin heti, että tämä on nyt menoa. Suudelmassa oli kipinää ja vatsanpohjalla kauniita perhosia, tunne oli aivan toisenlainen kuin edellisen poikaystävän kanssa. Kerrankin olin maailman onnellisin tyttö.

Sitä onnea kesti ihanat puoli vuotta, kunnes jälleen kerran minä jätin. Mutta se ero oli itselleni paljon, paljon vaikeampi. Se kun ei ollut minun ideani, en olisi ikimaailmassa halunnut jättää rakkaintani. Minua suuresti kehoitettiin jättämään tuo ihminen, syitä en nyt tässä voi kertoa. Myöhemmin olen kylläkin ymmärtänyt, ettei niissä puheissa ollut mitään perää. En tiedä miksi ihmiset eivät kestäneen onneani vaan tahtoivat sen rikkoa. 

Olimme exäni kanssa tuolloin eron jälkeen paljon yhteyksissä, välillä oli pidempiä taukoja, mutta lopulta aina halusin jutella hänen kanssaan. Minulla oli niin hirveä ikävä. Pari vuotta sitten olimme jälleen olleet paljolti yhteyksissä, joka päivä soiteltiin. Tilanne alkoi ahdistaa, tuntui kuin olisin ollut loukussa. Eräänä päivänä hän soitti, en vastannut. Lähetin viestin, että soitan kun tahdon puhua. Tarkoituksenani oli soittaa seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, mutta en ikinä soittanut. Tähän päivään mennessä en ole sitä puhelua tehnyt. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä vaikeampaa se oli. Enkä sitten lopulta vain enää voinut soittaa, kun en silloin soittanut.

Nykyäänkin mietin häntä usein, ja kaikkea sitä mitä meillä oli. Rakastin silloin, ja toivon, että saan vielä joskus rakastaa. Vaikka uskon, että tulen aina jollain tapaa rakastamaan tuota ihmistä, olihan hän ensimmäinen rakkauteni. Nyt en vain enää tiedä, että ajatellessani niitä aikoja, kaipaanko oikeasti häntä, vai vain sitä tunnetta joka siinä oli läsnä. Tai sitä turvallisuudentuntua, ettei ollut yksin. Rakastanko vain rakkautta.

On jo pidempään ollut sellainen oli, etten voisi edes olla missään parisuhteessa. Sanonta, että pitää ensin rakastaa itseään, tuntuu pitävän paikkaansa. En ole valmis rakastamaan tai välittämään kenestäkään, ennekuin saan asiat omassa päässäni kuntoon. Viime talvena olin hankkimassa koiraa, ja nyt olen tyytyväinen, etten sitä ottanut, vaikka kovasti tahdoinkin. Juuri nyt minulla ei olisi voimia huolehtia edes koirasta, saatika että pystyisin tarjoamaan sille tarpeeksi rakkautta...