En ole kirjoittanut aikoihin. En ole edes käynyt täällä aikoihin. Ei ole ollut tarvetta eikä mitään sanottavaa. En tiedä onko nytkään, kai jokin mieltä vaivaa. 

Kaikki on ollut niin hyvin. Elämä rullaa eteenpäin, välillä tuntuu etten edes pysy perässä. Kohta jo sanon tahdon, enkä tiedä mitä ajatella. Muutakuin että en kuulu sellaiseen valkoiseen pukuun. Mikään ei näytä ylläni kauniilta ja säteleivältä. Vyöryn lumipallona kohti alttaria, kompastun huntuun ja kukaan ei edes enää odotakkaan käytävän päässä. 

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ihastelemassa morsiuspukuja. Jokaisen pikkutytön unelmapäivä. En edes sovittanut vielä mitään, mutta itku meinasi silti tulla. Miten voisin ikinä laittaa mitään noin kaunista ylleni? 

Ja mistä tämä kriisi yhtäkkiä? Kesällä uskalsin jo kulkea hihattomissa paidoissa ja hameissa ilman sukkahousuja. Tunsin oikeasti, että näytin edes asteen verran siedettävältä. Nyt tekisi mieli taas tuttuun tapaan kääriytyä peiton alle, kuka minua edes kaipaisi. Ja tämä kaikki vain muutamien epäluuloisten sanojen vuoksi. Kukaan ei edes tiedä, kuinka paljon he loukkasivat.

Minusta ei kuulemma ole huolehtimaan edes koirasta. Miten minusta sitten olisi mihinkään muuhunkaan. Olen vain täysin kelvoton elämään tässä yhteiskunnassa. Itsekäs ja kykenemätön. 

Eikä kukaan edes ymmärrä kuinka kaipaan tuota koiraa. Luulevat, että olen jo unohtanut. Antaisin vaikka oikean käteni, jos joku kertoisi minulle minne tuo koira vietiin. Joka päivä mietin, missä se on ja haliiko kukaan sitä. Saako se enää herkkuja vai onko se vain tiukassa kurissa. Kukaan ei ymmärrä, että rakastan ja ikävöin. Kukaan ei ymmärrä.

Eikä kukaan ymmärrä, että pelkään rakastaa. Kaikki aina viedään pois. Tai ehkä olen kaikkien mielestä kykenemätön siihenkin.