Viime kirjoituksesta on aikaa, ja sen jälkeen onkin menty taas lähinnä alamäkiä. Lääkkeitä syön edelleen, mutta vähitellen alan huomaamaan niiden nurjan puolen. Ne eivät teekkään minusta ihmistä, vaan tunteettoman robotin. Robotin, joka on vähän liiankin hyvällä tuulella.

Olen lähiaikoina kohdannut monta surullista asiaa, kuten sydänsuruja ja menetin kaksi läheistä kaveriani. En ole silti itkenyt kyyneltäkään. Mietin vain, että onko tällaisena aikana oikeus nauraa? Onko kyyneleeni vaihtuneet hersyvään hymyyn? Miten tätä tulisi käsitellä? Ja ennenkaikkea, mitä jos hän kuolee ennenkuin ehdin sanoa sen kaikista tärkeimmän...