Olen tässä muutaman viikon taas paennut elämääni ja velvollisuuksia. Olen ollut kotona, äidin hoivattavana. Olen keksinyt itselleni tekosyitä, miksen voi tavata täällä asuvaa ystävääni, kun muutenkin nähdään niin kovin harvoin. Olen keksinyt syitä, miksi voin mielin määrin mussutella sipsejä ja löhötä vain tv:n vieressä. Olen hyvä valehtelemaan itselleni.

Mutta täällä kotona on jokin muuttunut. Korkki on laitettu kiinni. Kukaan ei ole juonut edes saunakaljaa. Hämmästyttävää. Lauantaina pysähdyin yhtäkkiä ja tajusin, että perheemme nauraa. Lauantai-iltana, selvinpäin. Nauroimme yhdessä. En muista milloin viimeksi olisin kotona, lauantai-iltana, nauranut. 

Ehkä isä heräsi todellisuuteen, kun eräs tuttava sai jonkin aivohalvauksen, eikä pääse nyt kunnolla kävelemään. Hänkin kulutti alkoholia melkoisesti, liekö se syynä. 

Kunpa tämä tipattomuus jatkuisi.