Viime viikolla tuli tv:stä kotimainen elokuva Thomas, joka kertoi hyvin karun ja koskettavan tarinan yksinäisyydestä. Tämä Thomas oli vanha mies, jolla ei ollut ketään eikä mitään. Veli ja vaimo olivat kuolleet ja tytär oli hylännyt. Ei ystäviä, ei kontakteja muihin ihmisiin. Asuntona oli kolkko, betoninen kellarihuone, jossa oli yksi pienen pieni ikkuna. Päivät sujuivat rutiininomaisesti, kotona pelailemalla shakkia yksin ja välillä käytiin ulkona kävelyllä. 

Tarina kosketti kovasti, ja se tuntui jotenkin niin todelta. Ja jotenkin niin tutulta. Vaikka minulla onkin muutama ihminen ympärilläni, tuntuu minusta yhtä yksinäiseltä kuin Thomaksestakin. Sitä on vaikea selittää ja siitä on vaikea puhua. Uudet kontaktit tuntuvat myrkyltä, vaikka samalla niitä kaipaakin. Tuntuu, että on vain parempi pelata se shakkierä yksin. 

Ja asuntoni. Vihaan sitä. Se on kaunis, mutta minulle se tuntuu samalta kuin Thomaksen betonihuone. Yhtä kylmä ja koditon. Nyt kun olin kotona, vanhempieni luona, en olisi millään tahtonut palata kaupunkiin. Vaikka siellä asiat ovat huonosti, tuntuu että täällä kaapista tulee esiin vielä suurempia mörköjä. Koko matkan tänne mietin vain sitä hetkeä kun avaan asuntoni oven ja kaikki ne murheet vyöryävät suurena kivisenä pallona päälleni. Olisin tahtonut jäädä kotiin. Kotona ei tarvitse välittää siitä miltä näyttää tai mitä tekee. Ei tarvitse miettiä, että onko hiukset liian likaiset tai että voiko samaa paitaa käyttää pesemättä viikon jos toisenkin. Ei tarvitse huolehtia mistään. Kun siihen ei nyt juuri riittäisi voimia.