Joulu oli ja meni, rauhallisemmin kuin olin odottanut. Olin henkisesti varautunut siihen, kuten olen aina kun menen vanhemmilleni, että pahinta voi aina odottaa. Ja nyt kun joulunpyhät ja välipäivät sujuivat yllättävän alkoholittomissa merkeissä, vain muutaman viinilasillisen voimin, aloin taas ajatella että olenko kuvitellut kaiken. Että jos mitään ongelmaa ei ole, että minä vain suurentelen asioita. Aloin syytellä itseäni, että mitä oikein olen ihmisille puhunut enkä osannut iloita siitä, että joulumme lähenteli kerrankin normaalia perhejoulua.  

Mutta tuli se vanha tuttu isä kuitenkin lopulta esiin, juomisineen ja kiukunpuuskineen. Äiti sanoi, että hän pelkää, enkä voi sanoa, että itsekään täysin pelottomasti isään suhtautuisin kun hän on siinä tilassa. Tuli vain niin paha mieli, äiti on niin onneton ja yksinäinen. Ei uskalla puhua kenellekään, eikä ikinä käy missään. Enkä minäkään osaa piristää. Tuntuu, että minun pitäisi olla siellä, suojelemassa ja auttamassa äitiä. Vaikka minusta on enemmän vaivaa kuin apua. Entä jos äidille tapahtuu jotain, ja hän kuolee onnettomana ja tuntien itsensä epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi? Eikä kukaan olisi paikalla... Syyttäisin itseäni lopun elämääni. Syytän jo nyt. Tahtoisin, että äiti olisi onnellinen. 

Joskus vuosia sitten yritin miettiä ratkaisua, että miten perheemme voisi tästä tilanteesta pelastaa. Nyt tajuan, ettei se ole enää mahdollista. Kun ei ole enää mitään perhettä, on vain kulissit. Mutta kunpa voisin pelastaa edes äidin.