Niin tosiaan, pelkään paljon ja monia asioita. Koen usein oloni turvattomaksi. Ja monet peloistani liittyvät kuolemaan. Tukehtuminen, hukkuminen, tulipalo, murha ja pelko siitä, että joku läheiseni kuolee. Menettämisen pelko. Pelko siitä, että tulen ryöstetyksi, raiskatuksi tai muulla tavoin hyväkskikäytetyksi. Pelko siitä, että ydinvoimala räjähtää tai että kovalla tuulella puu kaatuu ikkunasta sisään. Pelko siitä, että mikään ei koskaan muutu vaan olen kuolemaan asti yhtä onneton. Pelkoja riittäisi vielä lisääkin, isoja ja pieniä, mutta on yksi ylitse muiden. Kuolemaakin suurempi pelko, jos mahdollista. Pelko siitä, että jään yksin.

Koen kyllä jo tälläkin hetkellä olevani melko yksin ja yksinäinen, eipä minulla enää juuri ole menetettävää. Uskon vakaasti siihen, että monet ihmiset eivät pidä minusta. Kirjoitin ensin että monet vihaavat minua, mutta viha on niin kovin voimakas sana ja tunne. Aivan kuten rakkauskin. Toivon ainakin, ettei kukaan sentään minua vihaa. Paitsi minä itse.

Kohtasin itseasiassa kuoleman juuri tänään. Yksi tuttavani nukkui pois, ja se kyllä pysäytti. Vaikka emme juuri tunteneet, oli hän mukava persoona ja liian nuori kuollakseen.

Vaikka olen joskus saattanut ajatella, että elämän päättäminen olisi ainut vaihtoehto, en kuitenkaan koskaan olisi ollut tarpeeksi vahva tehdäkseni sitä. Enkä olisi ollut valmis, olen liian utelias, tahdon nähdä vielä huomiseen. Vaikka se onkin yhtä turhauttava kuin tämäkin päivä.

Tahdon joskus vanhana istua vanhainkodin oleskeluhuoneessa keinutuolissa, ja katsella vanhoja valokuvia. Muistella, kuinka joskus olin nuori ja onnellinen. Siksi tahtoisin saada tämän masennuksen pois, sillä tuntuu, että elämäni valuu hukkaan ja tämänpäiväinen suruviesti auttoi minua ymmärtämään, että jokainen hetki todellakin voi olla se viimeinen.