Olen saanut asioita etenemään. Olen vähitellen, pala palalta, kasannut elämääni takaisin. Eilen kuljin kaupungilla sateessa ja nautin siitä. Nauroin ja haaveilin. Pikkuhiljaa alkaa taas tuntua, että elän. Elän, enkä vain vaella katuja. 

Olen suunnitellut vihdoin tulevaisuuttani, kesää nyt näin ensialkuun. Olen jatkanut harrastustani, koonnut runoni yksiin kansiin sekä innostunut erilaisista tapahtumista. Olen myös hieman ihastunut. Olen taas vähitellen oma itseni. Se iloinen ja kupliva minä.

Olen kuullut monilta, että ei ne lääkkeet oikeasti auta. Olen eri mieltä. Minua ainakin auttavat. Juuri nyt en edes mieti muuta vaihtoehtoa. Jos yksi pilleri päivässä saa minut tuntemaan olevani ihminen, jolla on syy elää, niin miksi en niitä söisi? Eivät lääkkeet tietenkään ongelmiani poista, mutta en voi käsitellä niitä, jos en saa itseäni edes pois kodista. 

Tästä on kai ihan hyvä jatkaa.