Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla. Lapsuuden joulut olivat kauniita, paljon lahjoja ja vietettiin aikaa lähisuvun kanssa. Muistan kuitenkin yhden joulun, joka muutti kaiken. Olin 15 vuotias, pelasimme jouluaattona perheen kanssa korttia ja kaikilla oli hauskaa. Yhtäkkiä tilanne olikin toinen, vanhemmille tuli kauhea riita ja kaikki itkivät ja huusivat. En ole ikinä itkenyt niinkuin silloin. Itkin kolme tuntia taukoamatta. Ja seuraavana päivänä kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Minuun se kuitenkin vaikutti. Päätin, että minun on päästävä pois sieltä tai päätän elämäni. Ei ollut ketään kenelle puhua, en osannut luottaa aikuisiin enkä tahtonut kaataa murheitani ystävien harteille. Lisäksi välillä tuntui, kuin olisin vain kuvitellut kaiken sen alkoholin käytön. Kun vanhemmat eivät juoneet, oli kaikki hyvin ja sitä kulissia pidettiin pystyssä liian kauan. Lopulta kuitenkin, kuten jo aiemmin mainitsinkin, isän juominen muuttui alkoholismiksi eikä mitkään kulissit siinä enää auttaneet. Ja vihdoin minullakin oli tilaisuus avoimesti puhua asiasta läheisille, kun asia kuitenkin oli tullut jo julki. Mutta olin kai siinä vaiheessa jo, melkein parikymppisenä, pitänyt asiaa liian kauan sisälläni eikä puhuminen enää tuntunut auttavan. Sanat eivät riittäneet, vaan paha olo sisälläni kasvoi ja kasvoi, ja taitaa kasvaa edelleen.

Niin, kohta on joulu. Vaikka kuinka yritän vastustaa, niin sieltä se vaan joka vuosi tulee. Olen ollut jouluihminen, joskus oli ihana keksiä ihmisille lahjoja ja koristella kuusi aattoaamuna, mutta nykyään tuo kaikki vain ahdistaa ja saa minut jotenkin paniikkiin. Olen miettinyt, että jos en menisi jouluna kotiin, kun siellä se pilataan juomalla, mutta en voisi tehdä sitä äidilleni tai isovanhemmilleni. Joten menen sinne, juhlitaan joulua, hymyillään päivät ja yöllä tukahdutetaan ahdistus itkemällä hiljaa ja huomaamatta.

Joulu on minulle kuin kirosana.