Tiedän, että tätä aihetta käsitteleviä blogeja tulee uusia varmaan päivittäin. Mikä taas kertoo siitä, kuinka paha nuorisolla on olla, mutta apua ei saa ja läheisetkin vähättelevät ongelmia. En koe tarinani olevan mitenkään erityinen, ennemminkin tavallinen kertomus siitä, miten käy kun elämä heittelee.

Olen ollut näiden asioiden ja ajatusten kanssa jo vuosia. Välillä olen raottanut mieleni salaisinta arkkua lähimmälle ystävälle, mutten koskaan ole saanut sanotuksi kaikkea. Se kaikki kuulostaa niin säälittävältä ja itsekkäältä. Ja jos olenkin jotain sanonut, kertonut ahdistuksesta, on seuraavana päivänä kaduttanut. Joko siksi, että minun asioitani on vähätelty; kyllä se siitä ohi menee, pian on kesä ja kaikki on paremmin, tai sitten siksi, että ystävän katse sattuu miljoona kertaa enemmän kuin ennen. Jotenkin en tahdo, että kukaan näkee lävitseni, en tahdo, että kukaan saa tietää mitä ajattelen. Ja samalla toivon sitä enemmän kuin mitään muuta. Olen täynnä ristiriitoja.

Voisin loputtomasti osoittaa syyttävällä sormella niitä, jotka ovat minulle tämän tehneet. Mitä se kuitenkaan hyödyttäisi, ei syyttely tuo minulle hyvää oloa. Päinvastoin, se saa minut tuntemaan itseni entistä pahemmaksi ihmiseksi. Mutta kuitenkin, en ole yksin itseäni saanut tähän pisteeseen.

Yksi suurin tekijä on varmasti perheeni, ja tarkennettuna vielä isäni. Lapsuuteni oli onnellinen, sieltä on paljon hyviä muistoja. On mummolaa, eläimiä, retkiä, leikkejä, kauniita jouluja ja paljon muuta. Mutta sitten on se nurja puoli, jonka aloin ymmärtää joskus ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa. Minä olin (ja olen edelleen) se perheen musta lammas, se josta ei uskottu tulevan mitään. Se, joka oli lihava, epäsuosittu, suorasanainen ja kiukutteleva. Se, jota ei kannustettu tai arvostettu, se, jonka teoista ei oltu ylpeitä; ne eivät koskaan yltäneet samalle tasolle kuin vanhemman sisaruksen. Sisaruskateus. Se on jotain niin tyhmää ja lapsellista, mutta meidän perheessämme niin totta. En ole koskaan riittänyt isälle tällaisena kuin olen, toinen meistä on aina ollut parempi. Hän sai koulussa kymppejä, harrasti, oli ihmisille kohtelias, kävi lukion ja tahtoo kouluttaa itsensä vielä pidemmälle. 

Sain joskus yläasteella musiikinkokeesta 9, ja olin niin ylpeä itsestäni. Musiikki oli tärkeää ja pidin laulamisesta, vaikken julkisesti uskaltanutkaan laulaa. Olisin kyllä halunnut kuoroon, mutta kannustus puuttui. Samana päivänä palautettiin myös matematiikankokeet, ja siitä sain 7. Yllättäen tämä musiikinkoe, joka oli itselleni niin tärkeä, ei merkinnyt isälleni mitään. 

Olin koulukiusattu, etenkin ala-asteella. Tai kyllä myös yläasteella kaikki ne ilkeät katseet ja naurut selän takanan luokittelin kiusaamiseksi. Olin ylipainoinen, yksinäinen, eikä kukaan poika vilkaissutkaan minuun päin. Ihailin ja kadehdin aina koulun suosituinta tyttöä, hän oli niin kaunis ja laiha ja taitava jumppatunneilla. Kadehdin myös serkkuani, hän myös on pitkä, laiha ja kaunis. Minua ei ole koskaan kukaan sanonut kauniiksi. Ei edes oma äitini.

Valmistuin pari vuotta sitten, oli isot juhlat. Olin suunnitellut kaiken, kuvitellut kuinka isä vihdoin olisi ylpeä minusta edes hetken. Mutta ei. Tai ei se ainakaan minulle välittynyt. Olin myös kauan ja harkiten etsinyt juhlamekkoa, kampaajaa, laittanut kynnet ja meikit tiptop. Ja ihmiset sanoivat vain kuinka minulla on nätti mekko, tai hieno kampaus. Ollaan sitä niin nättinä. Kukaan ei sanonut olet kaunis. Tiedän, ehkä vähän pilkun viilaamista, mutta odotin sitä niin paljon, että kerrankin olen huoneen kaunein. Panostin tosissani. Petyin tosissani. Juhlat oli muutenkin pettymys, äiti oli kokoajan keittiössä vaikka perhetuttujen piti tulla auttamaan, jotta äiti voi olla juhlien puolella. Äiti ei ollut pukeutunut niin kauniisti kuin sisarukseni lakkiaisissa, jossa vanhemmilla oli asuissaan samaa väriä kuin päivänsankarilla. Isä oli juhlissani krapulassa, äiti touhusi keittiössä ja minä oli kaiken sen ihmisjoukun keskellä maailman surullisin tyttö.