On jotenkin hirveä tarve ja halu kokoajan kirjoittaa tänne, mutta sitten siitä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään. Olen tämänkin päivän viettänyt tekemättä mitään, päässä ovat vain ajatukset rullanneet ympyrää. Kovin turhauttavaa.

Olen aina halunnut vauvaa. Olisin halunnut teiniäidiksi, niin hassulta kuin se varmasti kuulostaakin. En ole välittänyt liiemmin hienoista koulutuksista tai hyväpalkkaisista työpaikoista, voisin toimia vaikka katulamppuna, jos sillä elättäisin itseni ja mahdollisen lapseni. Oma lapsi on ollut tavoitteiden listalla kärkipäässä. Siellä on ollut myös aviomies ja sen sellaiset hupsut haaveet. 

Yhdessä vaiheessa aloin ajatella, että voisin kasvattaa lapsen yksinkin. Kun tuntuu, ettei kukaan minuun ikinä rakastuisi tai tahtoisi kanssani kokonaista perhettä perustaa. Mutta nyt en enää ajattele vauvaa ollenkaan. Viime viikolla sain pidellä tuttavan vauvaa sylissä, ja normaalisti olisin halunnut pitää häntä siinä ikuisuuden. Mutta nyt minut valtasi  täydellinen ahdistuksen tunne, enkä voinut vauvaa pidellä minuuttia kauempaa. Ja itkussa oli pidättelemistä.

Päässäni minulla on pitkä lista siitä, miksi olisin huono äiti. Vaikken niistä ole kenellekään kertonut, tuntuvat esimerkiksi vanhempani jo valmiiksi oleva sitä mieltä... Enhän minä pystyisi siitä huolehtimaan.