Jossakin vaiheessa olivat unet ja unelmat pakotieni, hetken hengähdys todellisuudesta. Ensin menetin unelmat. Pidin siitä kun katselin morsiuspukuja ja suunnittelin häitä, tai pohdin lapselle sopivaa nimeä. Minulla oli tapana kasvatella isot pilvilinnat kaikesta. Nyt sen kaiken ajatteleminen saa sydämeni särkymään ja minut voimaan pahoin. Eivät ne unelmat kuitenkaan ikinä toteudu.

Oli myös mukavaa nukahtaa, nähdä kivoja, onnellisia unia. Tällä hetkellä pelkään uniani, kun niillä on ollut välillä taipumusta toteutua. En usko mihinkään yliluonnolliseen tai enneuniin, mutta kai se on pakko jotenkin uskoa, kun omin silmin näkee ja myöhemmin kokee. Olen nähnyt unta kahdesta ihmisestä ennenkuin edes olin tietoinen heidän olemassaolostaan. Toinen heistä oli suuri rakkauteni. Olen myös nähnyt unta erään kuolemasta, joka valitettavasti toteutui. Todella pelottavaa ja outoa, eikä sinun tarvitse uskoa tätä. Mutta itse tiedän mitä tapahtui unessa ja mitä sen jälkeen. Kenties vain sattumaa. En kylläkään usko sattumaan, kaikella on tarkoitus.

Mutta nyt olen pitkään nähnyt unia, että minut tapetaan tai että tapan itseni. Tai että joku läheiseni kuolee. Ja aina aamuisin pelkään, että jos uni taas toteutuu. Onnelliset unet ovat poissa, pelkkää ammuskelua, hukuttamista ja hautajaisia. Miksen edes unissani voi olla onnellinen?

Tämä kuulostaa nyt kyllä sen luokan tekstiltä, että olisin umpihullu.